Capoeiran historiaa voi luonnehtia eräällä tämän monipuolisen taistelutanssin ominaispiirteellä. Malícia - capoeiraa pelatessa käytettävä "kavaluus", "peittäminen", "hämääminen" tai "petkuttaminen" - verhoaa myös taistelulajin menneisyyttä.

Capoeiran historia on monella tavoin hämärän peitossa. Lajin historiankuvaa hallitsevat monet romantisoidut tarinat ja erilaiset, usein myös ristiriitaiset mielipiteet. Ylipäätään monista lajiin liittyvistä kysymyksistä on olemassa kiisteltyjä näkemyksiä. Esimerkiksi aina ei voida sanoa tarkalleen mitkä capoeiran ainekset ja piirteet ovat puhtaasti afrikkalaista ja mitkä brasilialaista perintöä. Erityisesti capoeiran ensimmäisistä vaiheista on vaikea antaa tarkkaa kuvaa.

Capoeiran historian tutkiminen on kuitenkin vielä kesken ja suuri osa orjuudesta kertovasta lähdeaineistosta 1500-1800-lukujen osalta on vielä lukematta. Toisin kuin usein kerrotaan, kaikkia orjuutta koskevia dokumentteja ei suinkaan poltettu vuonna 1889. Tasavallan ensimmäisen hallituksen talousministeri Ruy Barbosa poltatti ainoastaan orjien omistusoikeutta koskevat asiakirjat, välttyäkseen mahdollisilta vapautettujen orjien taholta tulevilta korvausvaatimuksilta.

Capoeiran menneisyydestä on joka tapauksessa säilynyt monia jäänteitä. Rikas suullinen perimätieto kuten tarinat, laulut ja runot kertovat capoeiran pitkästä ja rikkaasta historiasta. Kirjallista lähdeaineistoa on säilynyt runsaasti. Brasilian ensimmäinen rikoslaki kielsi capoeiran harjoittamisen vuonna 1890, eikä ole yllättävää, että Bahian, Rio de Janeiron ja Pernambucon sanomalehdet ja poliisin asiakirjat kertovat 1800-luvun lopun capoeiristojen yhteenotoista ja rikkeistä.

Edellä mainittujen seikkojen lisäksi capoeiran fyysiset liikkeet, soittimet ja tietenkin monimuotoinen lajin harjoittamisen traditio kertoo lajin mielenkiintoisesta, värikkäästä ja elävästä menneisyydestä.

Capoeiran historiasta on olemassa myös joitakin yleispiirteisiä kirjallisia esityksiä. Loppujen lopuksi kyseessä on rikas mutta samalla hyvin vaikeasti hahmotettava ja tutkittava aineisto. Tämän toteaa jo ensimmäinen capoeiran historiasta kirjoittanut Plácido de Abreu pioneerityössään "Os Capoeiras" (1886), yrittäessään jäljittää capoeiran kulttuurin juuria Länsi-Afrikasta.

Ensimmäiset capoeirasta kertovat kirjalliset lähteet löytyvät kuitenkin jo 1770-luvulta, jolloin riolainen toimittaja Joaquim Manuel de Macedo kuvasi capoeiraa ja capoeiristoja kolumneissaan. Erilaisista 1800-luvun taideteoksista löytyy viitteitä capoeiraan. Saksalainen taidemaalari Johann Moritz Rugendas kuvasi brasilialaista kulttuuria vuonna 1824 ilmestyneessä kirjassaan Voyage Pittoresque et historique dans le Brésil. Kirjasta löytyy esimerkiksi kuva "Jogar capoeira ou Danse de la guerre", jonka kuvatekstissä todetaan:

"Mustat harrastavat erästä toista sotaisaa ja paljon rajumpaa peliä – capoeiraa. Kaksi mestaria käy toistensa kimppuun, kumpikin yrittää kaataa vastustajansa puskemalla tätä rintaan. Hyökkäys estetään sivuhypyillä ja taitavalla estämisellä. Mutta silloin tällöin käy niin, että päät iskeytyvät yhteen kovalla voimalla, ja hauskanpito alenee taisteluksi, jossa ei ole harvinaista, että veitset tahraavat urheilun verellä."

Milloin capoeira syntyi? Kuka tai ketkä keksivät capoeiran? Miksi ja miten capoeira syntyi? Millaiseen maailmaan capoeira syntyi? Miten capoeira levisi? Miten capoeira muuttui? Näihin kysymyksiin voi vastata vain osittain. Samalla voi todeta, että yhtenäisen ja kattavan historian kirjoittaminen on hankala tehtävä.

Capoeiran juuret ovat eurooppalaisen siirtomaavallan ajan maailmassa. Kolonialismin ja siirtomaapoliittisen imperialismin vuosisadat (1400-1800) olivat aikaa, jolloin Euroopan voimakkaimpien kansallisvaltioiden valta levisi ympäri maailmaa. Yhdeksi Euroopan taloudelliseksi ja poliittiseksi johtovaltioksi nousi 1400-luvun mittaan Portugali. Jo 1300-luvulla maa otti haltuunsa Länsi-Afrikan pohjoisosien rannikkoseudut. 1420-luvulla se valloitti Madeiran ja Santo Porton saaret, jotka muutettiin yksittäisten kasvien viljelyalueiksi, plantaaseiksi.

Pakkotyövoimaan perustuva plantaasitalous oli vanhaa eurooppalaista alkuperää. Espanjalaiset ja portugalilaiset olivat aloittaneet sokeriruokojen plantaasiviljelyn Kyproksella jo 1400-luvun alkuvuosina.

Länsi-Afrikassa portugalilaiset alistivat alkuperäisväestön työvoimaksi, josta osa pakkosiirrettiin tai myytiin orjamarkkinoilla. Täten vanhan hajoita ja hallitse(divida et impera)-periaatteen mukaisesti perheet, suvut ja kylät hajoitettiin mahdollisen vastarinnan heikentämiseksi. Länsi-Afrikan väestön orjuuttaminen oli lähtökohta eräille maailmanhistorian raaimmista ja epäinhimillisimmistä ilmiöistä: Uuden maailman, Etelä-Amerikan orjakaupalle ja plantaasitaloudelle.

Portugalin ja Espanjan kukoistava varakkuus 1500- ja 1600-luvuilla perustui tehokkaaseen siirtomaiden hallintaan, kaukokauppaan ja orjatalouteen. Plantaasit tuottivat hyvin ja muutamassa vuosikymmenessä Madeirasta tuli maailman suurin sokerin tuottaja. Saarelta laivattiin 1500-luvun alussa vuosittain 1 700 000 kiloa sokeria Euroopan vauraisiin keskuksiin: Englantiin, Ranskaan, Flanderiin, Genovaan, Venetsiaan ja Konstantinopoliin. Brasilian ja capoeiran historiaan keskeisesti vaikuttanut ilmiö oli saanut alkunsa.

Iberian niemimaalle kerääntynyt varallisuus, sotilaallinen voima ja purjehdustekniikan kehitys loivat mahdollisuuksia yhä suurempiin hankkeisiin. Espanjan ja Portugalin kruunut lähtivät mukaan kilpailuun uusien siirtomaiden hankinnasta. Aatelisto ja ajan mahtavimmat porvarit tukivat rohkeita löytöretkeilijöitä. Portugalilaiset ja espanjalaiset löytöretkeilijät ryhtyivät laajentamaan maailmanvaltaa Atlantin valtameren yli.

Eurooppalaisten valtapiiri laajeni Karibian alueen jälkeen Etelä-Amerikkaan. Huhtikuussa 1500 portugalilainen tutkimusmatkailija Pedro Cabral saapui Pohjois-Brasiliaan nykyisen Bahian rannikolle. Tordesillasin sopimuksen (1494) mukaisesti Portugali otti haltuunsa nykyisen Brasilian alueen. Oikeudet muun Latinalaisen Amerikan valloittamiseen sai Espanja.

Brasiliasta saadut puu, kahvi- ja sokeriruokoplantaasit sekä mineraalivarat houkuttelivat lisää portugalilaisia siirtolaisia 1500- ja 1600-luvuilla. Uusi manner avasi huikeita rikastumisen mahdollisuuksia Madeiran ja Santo Porton mallin mukaisesti. Eurooppalaisia oli kuitenkin liian vähän, jotta valloitettujen alueiden talous olisi voinut toimia. Ongelmaa ei ratkaissut edes alkuperäisväestön orjuutus, sillä siirtomaavallan istuttamisen välitön vaikutus oli alkuperäiskansojen laaja tuhoutuminen. Eurooppalaisten saapuminen uudelle mantereelle merkitsi alkuperäiskansoille katastrofia. Monilla alueilla väkiluku laski murto-osaan alkuperäisestä. Suurimpia tappajia olivat taudit. Intiaaneilta puuttui immuniteetti eurooppalaisten tuomia bakteereja ja sairauksia vastaan. Isorokko, tuhkarokko, keuhkokuume sekä keltakuume vähensivät alkuperäiskansat lähes olemattomiin. Lisäksi eurooppalaisten sotatekninen ylivoima, orjien raskas työ ja yhteisöjen hajottaminen verottivat alkuperäisväestöä entisestään.

Siirtomaahallinnon alkuperäiskansoja vastaan määräämän "oikeutetun sodan" myötä järjestettiin kruunun tai kapteenikuntien johtamia maanvaltaus-, metsästys- ja tutkimusretkiä. Näissä aktiivisimpia olivat niin sanotut paulistat. Nimitys juontaa alun perin jesuiittamunkkien vuonna 1532 perustaman São Paulon asukkaista.

Käytännössä paulistat olivat orjanmetsästäjiä. He muodostivat villejä intiaaneja ja myöhemmin orjia metsästäviä puolisotilaallisia osastoja, joita kutsuttiin lippukunniksi, bandeirasiksi. Yksin São Paulosta johdetuissa kampanjoissa kuoli yli 300 000 intiaania.

Siunaus orjuuttamiselle tuli myös katolisen kirkon osalta jo 1500-luvun alkupuolella. Vaikka jesuiitat saarnasivat orjien paremman kohtelun puolesta, sielun pelastuksen edellytyksenä oli kuitenkin usein kuuden kuukauden työpanos. Siirtomaaherrojen tai katolisen kirkon sääntöihin taipumattomat "vapaat intiaanit" orjuutettiin. Vuoden 1640 paavin käskykirjeellä kiellettiin orjakauppa intiaaneilla, mutta käskyä oli mahdotonta valvoa.

Tehokkain ratkaisu työvoimapulaan oli mustaihoisten länsiafrikkalaisten laivaaminen Atlantin valtameren yli uudelle mantereelle. Tähän ei ollut moraalisia ongelmia eikä perusteluja tarvinnut etsiä. Portugalilaisten raakalaismainen ja epäinhimillinen orjainstituutio pohjasi pitkään perinteeseen. Tummaihoiset oli luokiteltu lähemmäksi apinaa kuin ihmistä jo antiikin Kreikan kulttuurin kukoistaessa 400-luvulla eaa. Suuri filosofi Aristoteles puhui "luonnollisesta orjuudesta":

"Sillä luonnostaan sellaiset on määrätty orjiksi, jotka voivat olla toisten omaisuutta ja siksi sitä myös ovat ja joilla on niin paljon järkeä, että voivat ymmärtää, muttei niin paljon, että voisivat ajatella itsenäisesti".

Iberian niemimaan yhteiskunnissa orjia oli käytetty jo 1300-luvulta lähtien, portugalilaisten aloitettua purjehdukset Afrikan länsirannikolle. Esimerkkiä portugalilaisille olivat näyttäneet Pohjois-Afrikasta tulleet islaminuskoiset valloittajat maurit, jotka olivat käyttäneet orjatyövoimaa jo yli tuhat vuotta. Maurit hallitsivat Iberian niemimaata yli kolmesataa vuotta ennen Portugalin ja Espanjan valtakautta. Ei ihme, että Espanjan Sevillan orjamarkkinat olivat kuuluisat 1400-luvun jälkipuolella. Siellä myytiin afrikkalaisten lisäksi Välimeren alueen vääräuskoisia: muslimeja ja Bysantin alueen ortodokseja.

Orjakaupalla oli jo valmiiksi synkkä menneisyys myös Afrikassa. Jo kauan ennen kuin eurooppalaiset orjanmetsästäjät tarjosivat orjista maksuksi giniä ja aseita, Länsi-Afrikasta oli myyty orjia Saharan yli Kairoon, Bagdadiin ja kauemmaksikin. Länsi-Afrikan loisteliaiden kuningaskuntien kuten Ashantin ja Abomeyn rikkaus ja hyvinvointi perustui pitkälti raakaan ja tuottoisaan orjakauppaan.

Tummaihoisella työvoimalla oli eurooppalaisten ajatuksissa selkeitä etuja verrattuna intiaaneihin ja valkoihoisiin. Orjanmetsästäjien mielestä afrikkalainen sopi ruumiinrakenteensa puolesta paremmin työntekoon ja heidän ihonsa sieti paremmin aurinkoa. Lisäksi he olivat tottuneita vanhan maailman mikrobeihin, eivätkä näin ollen sairastuneet yhtä helposti.

Portugalilaisille orjanmetsästyksestä tuli tuottoisa liiketoimi. Maa oli saanut yksinoikeuden Afrikan rannikkoon vuonna 1479 vastineeksi Espanjalle antamistaan Kanarian saarista. 1600-luvulle saakka orjakauppa pysyikin portugalilaisten hallussa. Portugalilaiset muuttivat orjainstituution 1400-1600 -luvuilla uusiin mittasuhteisiin. He siirsivät plantaasit ja orjatyövoiman käytön osaksi Amerikan siirtomaavaltaa ja niin sanottua kolmikantakauppaa Euroopan, Afrikan ja Uuden maailman välillä.

Afrikassa tärkeimmät orjanhankinta-alueet olivat Angola, Gabon, Sierra Leone, Senegal, Norsunluurannikko, Kultarannikko, Kongo, Gambia, Kamerun sekä Mosambik. Brasiliassa tärkeimmät Länsi-Afrikan orjakaupan määränpäät olivat Recife, Salvador ja Rio de Janeiro. Amerikan mantereelle suuntautui ennennäkemättömän laaja orjakauppa ja orjatyövoiman käyttö. Orjakaupasta kehittyi aikansa suurbisnestä, jossa käärittiin sievoisia voittoja. Portugalilaisille orjat merkitsivät halpaa työvoimaa, jonka avulla uuden maailman rikkaudet - plantaasituotteet, puu ja mineraalit - oli helpommin hyödynnettävissä. Jo 1500-luvun lopulle tultaessa Brasiliassa oli portugalilaisten laivaamia orjia enemmän kuin kaikissa Espanjan siirtomaissa yhteensä. Portugalilaiset ryhtyivät myymään erityisiä lupakirjoja ulkomaisille orjakauppiaille.

Musta- ja tummaihoisista tuli pelkkiä hyödykkeitä. Käytetyn laskutavan mukaan yksi parhaassa kunnossa oleva miespuolinen orja oli yksi pieza de Índias, suorana käännöksenä Intioiden kappaletavara. Muut yksiköt

suhteutettiin tähän: nainen oli puoli piezaa ja vanhus tai lapsi neljänneksen. Saavuttaakseen mahdollisimman suuria voittoja kauppiaat halusivat kuljettaa mahdollisimman suuria lasteja yli Atlantin. Orjien optimaalisesta laivaan sijoittelusta julkaistiin jopa oppaita. Yhdelle orjalle varattu tila oli keskimäärin 180 × 70 × 40 senttimetriä.

Orjakauppa jatkui runsaat kolmesataa vuotta, jona aikana Uudelle mantereelle laivattiin noin 11-12 miljoonaa orjaa laivattiin Afrikasta. Hurjimpien arvioiden mukaan mannerten välillä olisi kuljetettu yhteensä noin 20 miljoonaa orjaa.

Länsi-Afrikasta lähetettyjen orjien määrä oli perille päässeitä huomattavasti korkeampi. Orjalaivojen epäinhimilliset olot - vähäinen juomavesi, niukka ja yksipuolinen ravinto, tämän seurauksena heikentynyt immuniteetti ja taudit sekä raaka ja nöyryyttävä kohtelu - tappoivat keskimäärin 10-15 prosenttia orjalaivan alakansille kahlehdituista afrikkalaisista. Joissakin tapauksissa orjista menehtyi jopa kolmasosa.

Orjien laivaaminen Atlantin yli kiellettiin 1800-luvun puolivälissä ns. Queiroz-lain voimaantulon myötä. Käytännössä orjia salakuljetettiin aina vuoteen 1888 saakka, jolloin orjuus lopetettiin Brasiliassa.

Mahtavien eurooppalaisten siirtomaavaltojen Portugalin ja Hollannin valtataistelu 1600-luvulla vaikutti capoeiran kehittymiseen. Nouseva merimahti Hollanti soti Portugalin vastaa ja valloitti kaupunkeja ja plantaaseja Koillis-Brasiliasta vuosina 1624-1654.

Pitkällisen sodankäynnin ja hollantilaisten valloituksien vuoksi plantaasien vartiointi ja rangaistusjärjestelmät heikkenivät ja tuhannet orjat pakenivat plantaaseilta. Karanneet orjat piiloutuivat amazonas-tyyppisiin metsiin, jotka erottivat sisämaita ja Koillis-Brasilian rannikkoalueita 1600- ja 1700-luvuilla. Vähitellen paenneet orjat kerääntyivät yhteen ja hakivat turvaa Brasilian alkuperäiskansojen parista. Karkulaiset muodostivat Brasilian metsiin leirejä, mocamboja tai quilomboja. Suurin osa mocamboista oli pieniä ja niitä sijaitsi jopa plantaasien omistajien mailla. Quilombot puolestaan saattoivat olla tuhansia orjia käsittäviä vahvasti linnoitettuja linnakkeita.

Portugalilaiset hallintoviranomaiset eivät antaneet quilombojen elää. Leireille hyökättiin ja ne tuhottiin täydellisesti ylivoimaisen siirtomaa-armeijan sotakoneiston avulla. Murskattuaan quilombon plantaasien omistajat eivät yleensä päästäneet karanneita orjia takaisin plantaasien majapaikkoihin, senzaloihin, ettei "vapauden sairaus tarttuisi heihin". Leireiltä tavatut orjat siis tapettiin.

Niin plantaasien senzaloissa kuin eristyksissä pysyneissä leireissäkin eli toimivia yhteisöjä, joissa brasilialainen ja afrikkalainen kulttuuri sekoittuivat. Alkuperältään erilaiset orjat kokivat oman etnisen ja kulttuurisen identiteettinsä vaalimisen ja esilletuomisen tärkeäksi. Kymmenet quilombot muodostivat sisäisiä sosio-ekonomisia yhteisöjä, järjestivät viljelyn ja vaatettamisen tehokkaasti ja vakiinnuttivat kestävät kauppasuhteet läheisten kaupunkien kanssa. Quilombojen asukkaat myös ostivat vapaiksi plantaaseilla ja kaupungeissa työskennelleitä orjia.

Ironisesti portugalin kieli, monet eurooppalaisen kulttuurin piirteet ja kristinuskon kanooninen laki levisivät quilomboissa paljon ennen lähetyssaarnaajien saapumista Brasilian sisämaahan. Samalla candomblé, afro-brasilialainen synkreettinen uskonto, jossa yhdistyi perinteisiä afrikkalaisia uskontoja, brasilialaista hengellisyyttä ja roomalaiskatolilaisuutta, eli vahvana capoeiristojen maailmassa.

Palmaresin quilombo, suurin ja legendaarisin karanneiden orjien muodostama yhteisö, sijaitsi koillis-Brasiliassa, nykyisessä Alagoasin osavaltiossa ja kasvoi olemassaoloaikanaan vuosina 1600-1695 jopa

kolmenkymmenentuhannen asukkaan kaupungiksi. Jotkut arvelivat Palmaresin hallintopiirissä olleen jopa Portugalin valtion kokoisen alueen. Palmares oli siis poikkeuksellisen suuri quilombo ja se puolustautui poikkeuksellisen sinnikkäästi ensin hollantilaisia ja sitten portugalilaisia vastaan. Tarina kertoo, että quilombon asukkaat olivat mestareita aseettomassa kamppailussa, käyttäen lähitaistelussa juurikin capoeiratekniikoita. Jotkut kertomukset siis viittaavat capoeiran alkuperän olevan Palmaresin quilombon puolustamisessa Vaikka näin olisi ollutkin, Palmaresin kukistamiseen osallistuneiden portugalilaisten sotilaiden päiväkirjat kertovat palmareslaisten suosineen kuitenkin etupäässä tuliaseita, joita he olivat saaneet haltuunsa käymällä kauppaa lähialueiden ihmisten kanssa. Palmaresin valloittamisen mahdollistikin lopulta portugalilaisten vaikeakulkuiseen maastoon raahaama tykistö. Palmaresin historia on joka tapauksessa hyvin mielenkiintoinen, jopa ilman romanttista kertomusta capoeiran osallisuudesta orjien sinnikkyyteen. Palmaresin viimeistä johtajaa, Zumbia, pidetään Brasiliassa afrobrasiliaisten keskuudessa tummaihoisen väestönosan sankarina, vapaustaistelijana ja marttyyrinä. Zumbin kuolinpäivää(20.11.) juhlitaan Brasiliassa kansallisen ylpeyden päivänä.

Brasiliassa vuosisatojen saatossa orjakaupan ja plantaasitalouden sivutuotteena syntyi capoeira. Monet lajin keskeiset elementit kulkeutuivat uuteen maailmaan portugalilaisten kaappaamien länsiafrikkalaisten orjien mukana. Suurin osa capoeiran termistöstä, kuten esimerkiksi abadá, aruanda ja gunga, on afrikkalaista alkuperää. Osittain myös lajin musiikki, soittimet ja estetiikka juontuvat länsiafrikkalaisten heimojen maailmasta.

Eri syntyteoriat ehdottavat yksittäisiä afrikkalaisia tansseja ja rituaaleja capoeiran alkujuureksi. Erään tunnetuimman teorian mukaan capoeira liittyy Angolan eteläpuolella eläneen mucupe-heimon initiaatiorituaaliin(rituaali, jossa tyttö siirtyy aikuisuuteen) eli efundulaan. Brasilialaisen historioitsijan Albano de Neves e Souzan teorian mukaan efundulan yhteydessä nuoret soturit tanssivat n'goloa eli seeprojen tanssia. N'golon voittaneella pojalla on oikeus valita vaimo ilman myötäjäisiä initiaatiorituaaliin osallistuvien tyttöjen joukosta. Ajan myötä Benguelan alueen roistojoukot(muxilingues) alkoivat käyttää n'golon askelia taistellessaan. Tämän Neves e Souzan näkemyksen mukaan tämän perinteen alueelta kaapatut orjat olisivat vieneet capoeiran keskeiset elementit mukanaan Brasiliaan ja capoeira juontuisi suoraan n'golosta. Neves e Souzan teoria on kuitenkin siitä esitetyn kritiikin perusteella hyvin puutteellinen, eikä perustu historiallisiin faktoihin. Neves e Souzan epäillään jopa tekaisseen todistusaineistoa. Tästä johtuen tämä kuuluisa teoria ei ole kovin varteenotettava tekijä capoeiran historiaa tutkittaessa.

Joidenkin kertomusten mukaan plantaasien isännille capoeira oli uhka ja he kielsivät taistelutaitojen harjoittamisen. Tämän vuoksi orjat halusivat piilottaa taistelutekniikat tilanteen niin vaatiessa ja yhdistivät "angolaleikkiin" musiikkia ja rituaalimaisia liikkeitä. Näin orjat hämäsivät isäntiään, jotka eivät aina ymmärtäneet, että outojen rituaalipuuhien taakse oli kätkettynä tappavia itsepuolustusliikkeitä. Tämä tarina ei kuitenkaan ainakaan Brasilian lakikäytäntöjä 1800-luvulla tarkastellessa voi pitää paikkaansa. Suunnilleen vuoteen 1814 saakka orjanomistajat olivat sallineet erilaiset kulttuuriset ilmaisut, myös kamppailun. Niihin oltiin jopa kannustettu, sillä niitä pidettiin eräänlaisina orjuusjärjestelmän varoventtiileinä ja ne pitivät yllä afrikkalaisryhmien välisiä eroja. Joidenkin plantaasien omistajien tiedetään viihdyttäneen itseään seuraamalla orjien taistelua ja jopa erilaisia haasteotteluita järjestettiin. Vuoden 1814 jälkeen käsitykset orjien vaarallisuudesta kuitenkin muuttuivat. Tähän johtivat useat orjakapinat sekä Portugalin hovin saapuminen Rio de Janeiroon. Orjiin alettiin suunnata mittavia vainoja ja kaikenlaiset kulttuurillisen ilmaisun muodot kiellettiin, kamppailu, tanssi ja rituaalit mukaan lukien. Taistelutaitojen naamioiminen tanssiksi tai rituaaliksi ei olisi täten ollut järkevää, sillä niitäkään ei enää suvaittu.

Jotkut capoeiran historiaa tutkineet esittävät quilombojen syntymisen ja niissä elämisen keskeisenä capoeiran kehitysvaiheena. Erään tarinan mukaan nykycapoeiran merkittävin juuri olisi peräisin Palmaresin quilombosta. Tarinan mukaan leirin tuhoamisvaiheessa paenneet capoeiristat levittävät taistelutanssin Brasilian muihin osiin. Kerrotaan myös, että jatkuva orjanomistajien taholta tullut uhka olisi toiminut käyttövoimana capoeiran kehittymiselle quilomboissa. Eri plantaaseilta paenneiden orjien mukana capoeira olisi jalostunut edelleen tehokkaaksi taistelulajiksi. Nykytiedon mukaan näin ei kuitenkaan käynyt; quilomboja puolustettiin ennen kaikkea niiden syrjäisellä sijainnilla ja viime kädessä tuliaseilla. Capoeiralla ja quilomboilla ei siis nykyään nähdä mitään kovin merkittävää suhdetta. Quilomboissa, samoin kuin muissakin afrikkalaisperäisten orjien kokoontumispaikoissa on kuitenkin mahdollistunut itseilmaisun vapaus, valta omaan kehoon ja ajankäyttöön sekä tarve eri heimoja edustavien karanneiden orjien identiteentin vahvistamiselle. Tämä on tietysti ollut erittäin hedelmällistä maaperää pienelle kulttuurivaihdolle.

Suoran yhteyden johonkin yksittäiseen afrikkalaiseen perinteeseen etsimisen, Palmaresin sankarillisen puolustamisen ja tanssiksi naamioidun itsepuolustuslajin lisäksi on olemassa muitakin teorioita, jotka perustuvat lähinnä capoeiristojen tai tutkijoiden mielikuvitukseen. Niihin liittyvät esimerkiksi kertomukset eri eläinten liikkeiden matkimisesta tai orjien käsikahleista, jotka mahdollistivat vain jaloilla tehtävät tekniikat. Nämäkään teoriat eivät kuitenkaan tämänhetkisen historiallisen tiedon perusteella pidä paikkaansa.

Todenmukaisempaa on todeta, että tärkeitä capoeiran syntyyn vaikuttaneita tekijöitä olivat erilaiset kamppailulajit, tanssit, taistelutanssit ja rituaalit Afrikasta, Euroopasta ja Latinalaisesta Amerikasta, jotka ovat sekoittuneet kulttuurilliseksi synteesiksi vuosisatojen mittaan. Kun yhdistetään ihmisen tietynlainen synnynnäinen tarve ilmaista itseään kulttuurillisesti, afrikkalaisessa sosiaalisessa kulttuurissa ilmenevä häilyvä raja kamppailun, musiikin ja tanssin välillä, taistelutanssien suosio afrikkalaisessa kulttuurissa ja länsiafrikkalaisten melko rankka elinympäristön muutos, saadaan lopputulokseksi capoeira; spontaanina mutta välttämättömänä inhimillisenä ja kulttuurillisena itseilmauksen muotona. Kuvaukset capoeirasta 1800-luvun ensimmäiseltä puoliskolta ovat hyvin samankaltaisia nykycapoeiran kanssa. Voisi siis sanoa, että capoeira on kehittynyt kulttuurillisena synteesinä nykymuotoonsa suunnilleen vuosien 1800-1850 välisenä aikana. Capoeira ei kuitenkaan ole kulttuurillisena synteesinä ainutlaatuinen, vaan samankaltaisia esimerkiksi juuri tanssia ja taistelua yhdistäviä lajeja löytyy monestakin orjia vastaanottaneesta maasta.

Edellämainittu synteesi vaikeuttaa huomattavasti capoeiran määrittelyä, sillä useiden eri kulttuuri-ilmausten yhteensulaumaa ei voi enää kuvata kovin yksiselitteisesti sanoilla tanssi, kamppailu tai rituaali. Myös laji-sana alkaa natista liitoksissaan. Vaikka capoeiran liikekieli antaakin ymmärtää monia seikkoja sen alkuperän luonteesta, tarkalle kulttuurilliselle liikeanalyysille olisi tilausta. Keskusteluja capoeiran kamppailullisuudesta ja tanssillisuudesta käydään silti vähintään Suomen toiseen Euroviisuvoittoon saakka. Jotain omiakin päätelmiä voi kuitenkin tehdä joistain afrikkalaisista tai afrikkalaisperäisistä kamppailu- ja tanssimuodoista.

Ilmeisesti ensimmäinen viittaus afrikkalaisiin kamppailulajeihin on portugalilaisen Ándre Álvaresin 1594 kirjoittama katkelma guibapida-kaksintaistelusta Guineassa wolof-heimon keskuudessa:

"Jalofoiden keskuudessa on eräs tapa, jota ei ole mainittu yhdessäkään kappaleessa. Se on kaksintaistelun harjoittaminen, nimeltään guibadiba, jossa taistelijat seisovat paikallaan ja käyttävät ainoastaan yhtä tikaria. Ensimmäinen iskee toista, sitten antaa toiselle tikarin, jotta hän voi iskeä sillä takaisin. Tällä tavoin he saattavat tappaa toisensa mutta joskus jotkut, jotka tekevät tätä välttävät kuoleman. Barbasiineillä on käytössä sama tapa."

Eräät capoeiran tunnusmerkit, pääpuskut ja potkut ovat ilmeisesti olleet käytössä ainakin kolmessa afroamerikkalaisessa kamppailumuodossa; ladjiassa, kicking and knockingissa ja capoeirassa. Ladjiassa on ollut myös käytössä meia lua de compasson tyyppinen potku.

Angolalainen bassula on tutkijoiden mukaan pystypainia, jossa käytettiin myös nyrkkirautoja, puukkoja ja viidakkoveitsiä. Bassulaa ei ole vuonna 1975 tapahtuneen Angolan itsenäistymisen jälkeen enää tavattu. Bassula oli varsin suosittua Luandan slummeissa ja sitä opittiin erään bassulamestren mukaan "sosiaalista elämää" varten, toisin sanoen urbaaneissa ympäristöissä syntyneitä konfliktitilanteita varten. Bassulasta on myös muoto nimeltä bassula de kissoko, jota harrastettiin ns. huvin vuoksi ja urheilun kannalta. Tässä muodossa ei oletettavasti käytetty viidakkoveitsiä.

Kuuluisan angolalaisen n'golo-nimisen, bantu- ja mucupis-heimojen harjoittaman ritualistisen kamppailun tarkoitus on ollut tutkija Neves e Souzan mukaan tyrmätä vastustaja päähän osuneella potkulla päästä. Kamppailu käytiin palkintona olleesta puolisosta. Benguelalaiset bandiitit käyttivät kuitenkin n'goloa ilman ritualistista yhteyttä, toisin sanoen kamppailutekniikkana. N'golo-potkuhippaa on tutkijoiden mukaan edeltänyt liveta, kamppailumuoto, jossa pyritään avokämmenlyönnein tyrmäämään vastustaja. Livetan tarkoitus on ilmeisesti ollut karsia joukosta heikoimmat kamppailijat. N'golon yhteydessä mainitaan joskus myös kandeka tai onhandeka, jossa ihmisten muodostamassa ringissä musiikin soidessa kaksi kamppailijaa kamppailee lyönnein maahanvientiin saakka. N'golon yhteydessä esiintyy kuitenkin pientä hämmennystä. On vain muutamia lähteitä, joissa n'golo mainitaan, mutta useita samojen alueiden rituaaleja läheltä seuranneita tutkijoita, jotka eivät mainitse mitään n'golosta. Joka tapauksessa erilaisia kamppailu- tanssi- ja rituaalimuotoja ja niiden fuusioita on Länsi-Afrikan alueella niin paljon, että on aivan naurettavaa väittää, että joku yksittäinen niistä olisi alkuperä capoeiralle.

Madagascarilainen morengy on paljain nyrkein käytävää kamppailua, jossa ilmeisesti on vieläpä tälläkin hetkellä useita tyylejä Madagascarin eri etnisten ryhmien sisällä. Joissain näissä tyyleissä myös potkujen käyttö on sallittua.

Réunionin saarella esiintyvää moringuea on alettu opettamaan muutaman vuosikymmenen tauon jälkeen Réunionilla vuoden 1989 jälkeen. Tutkijoiden mukaan moringuessa käytetään niin lyöntejä kuin potkujakin, jotka ovat hyvin samankaltaisia capoeiran vastaavien kanssa: esimerkiksi meia lua de compasson kanssa yhtenevä talon zirondelles. Moringueta pidetään kreolien lajina ja sitä vainottiin pitkään tämän etnisen taustansa takia. Moringueta tehdään musiikin soidessa, joskin nykyaikainen bändi on korvannut perinteiset rummut. Keskeisenä tapahtumana lajissa on ollut järjestetty kamppailu, johon on liittynyt rahapalkinto ja tuomari.

Kalinda on trinidadilainen keppitaistelun ja tanssin sekoitus, jonka uskotaan saaneen alkuunsa noin vuonna 1860, kun vapautetut orjat organisoivat kilpailevia bändejä ja näiden bändien esityksiä, joihin ihmiset kerääntyivät kuuntelemaan musiikkia, tanssimaan ja seuraamaan keppitaisteluja. Kamppailijan tarkoitus oli osua kepillä vastustajan yläkroppaan niin lujaa, että tämä kaatuisi iskun voimasta maahan. Täten iskut tähdättiin usein päähän ja kallon vauriot olivat kamppailijoilla hyvin yleisiä. Keppitaistelua löytyy ilmeisesti suuria määriä Portugalin entisistä siirtomaista, Karibialta ja Etelä-Amerikasta. Capoeirassa ja portugalilaisessa jogo do paussa on paljon samaa termistöä ja lyhyen etäisyyden jogo do paulla ja capoeiralla on jonkin verran muitakin yhtäläisyyksiä. Brasiliasta löytyykin ainakin kaksi keppitaistelun muotoa, maculelé ja maneiro do pau.

Batuque on ilmeisesti tarkoittanut portugalin kielessä alunperin mitä tahansa afrobrasilialaista tanssia tai rytmiä. Jostain syystä tästä alkuperäisestä merkityksestä on jossain vaiheessa luovuttu. Sanan nykyisessä merkityksessä batuquessa kaksi kamppailijaa yritti kaataa toisensa erilaisilla pyyhkäisyillä ja kaadoilla. Batuquea ei ilmeisesti enää harrasteta. Mestre Bimban, capoeira regionalin kehittäjän isä oli batuquemestre. Nykykäsityksen mukaista batuqueta kuitenkin kutsutaan monella nimellä, kuten esimerkiksi samba duro tai bate-coxa.

Nykyportugalin sanakirjassa Nei Lopezin mukaan sanan kantamuoto on afrikkalaisperäinen kapwila, joka tarkoittaa suomeksi selkäsaunaa ja korvapuustia. Sana on merkinnyt vastakohtaa sanoille pahantekijä ja ennustettava ja synonyymiä sanoille kerskuri, pelokas ja pelottava. Sanakirjan mukaan vuonna 1562 capoeira on tarkoittanut muun muassa lintujen suojana käytetty koria, isoa linnunhäkkiä, häkkien yhdistelmää, kesytettyjen lintujen ryhmää, paikkaa, jossa säilytetään tai kasvatetaan lintuja, maan tai kaivauksen vahvistustyötä tai vanhaa kärryä. Vuonna 1577 capoeira on tarkoittanut muun muassa nummialuetta, joka on raivattu ja sitten uudelleen kasvanut reheväksi, kasvustoa, joka heti kulotuksen jälkeen kasvaa, "suljettua" nummea, viidakkoa, rämeikköä(sanan laveimmassa merkityksessä), tuuheikkoa tai aluetta, jota raastetaan usein. Lisäksi samaksi sanaksi katsotaan vielä tupi-intiaanien ko'pwera, joka on tarkoittanut viljelmää, joka "meni jo". Nei Lopezin mukaan myöhemmin vuoden 1577 jälkeen capoeira on tarkoittanut ainakin tummaihoista, joka asui nummella ja tappoi viljelijöitä, bantuorjien tuomaa taistelulajia, katutappelijaa, kerskuria, sotkevaa tai lurjusta, joka käytti capoeiraa, partaveistä tai veistä.

Monet määritelmät voidaan karkeasti jakaa kahdesta pääjuuresta lähteviksi. Brasilian alkuperäiskansojen enemmistön puhumasta murteesta guaranysta juontuvat merkitykset viittaavat puuhun, lehtiin, metsään ja kasvillisuuteen yleisesti johtuen sanojen kytkennästä "caa", "co" ja "ko" alkuihin. Portugalin kielestä juontuvat merkitykset viittaavat erääseen kukko-sanan muotoon, kastroituun kukkoon, kanalaan ja kanahäkkiin(port. um capão). Kuitenkin ilmeisesti noin vuoden 1577 jälkeen sana capoeira on alkanut yleisellä tasolla viitata orjien käyttämiin kamppailumuotoihin ja niiden harjoittajiin.

Brasiliassa tavataan myös capoeira-nimistä lintua(lat. odontophorus capueira, suom. täpläsiipinen puuviiriäinen). Tämän lajin urospuoliset edustajat käyttäytyvät hyvin aggressiivisesti toisiaan kohtaan. Uhattuna täpläsiipinen puuviiriäinen välttää lentämistä ja pyrkii piiloutumaan aluskasvillisuuteen tehokasta suojaväriään käyttäen.

Afrikkalaisen kulttuurin erilaiset piirteet hyväksyttiin Brasiliassa 1800-luvun alkupuolelle saakka. Afrikkalaisuuden moninaisuutta jopa edistettiin, koska erilaisten kulttuurivaikutteiden ajateltiin estävän yhtenäisen identiteetin ja tehokkaan vastarinnan synnyn. Tilanne muuttui täysin 1800-luvun alkupuolella Portugalin kuninkaan Dom João IV:nnen tultua maanpakoon Brasiliaan, kun Napoleon Bonaparte ulotti Euroopan valloituksensa myös Iberian niemimaalle.

Eräs Brasilian uusien vallanpitäjien hallitsemispolitiikan kulmakivistä oli alkuperäiskulttuurien järjestelmällinen tuhoaminen. Tämän vuoksi kaikki afrikkalaisuuden ilmentymät pyrittiin kieltämään Brasiliassa. Luonnollisesti tämä koski myös capoeiraa. Viranomaisten ohella monet orjaisännät kielsivät lajin harjoittamisen. Orjien omanarvontuntemuksen nousun seuraukset oli jo nähty esimerkiksi Haitilla vuonna 1804 ja vallanpitäjät pelkäsivät capoeiran antavan kansallisuustunteen ja identiteetin rakennusaineksia.

Siirtomaahallintoa koskeva laki vuodelta 1814 laki kielsi muiden alkuperäiskulttuurien ilmentymien ohella kaikki tanssit, jotka eivät olleet eurooppalaista alkuperää. Nämä kulttuurien ilmentymiä koskeneet käytänteet paljastavat, että teoria capoeiran naamioimisesta tanssiksi ei mitä luultavimmin ole paikkansapitävä.

Rio de Janeiron poliisin arkistosta tavataan ensimmäiset viranomaisten kirjalliset tiedot capoeirasta. Näissä 1800-luvun alun dokumenteista voidaan nähdä capoeiran väkivaltainen luonne. Vuoden 1809 arkistomateriaalissa capoeiraa kuvataan peliksi, jossa "käytetään keppiä, puukkoa, nyrkkiä ja partaveistä". Kamppailu- ja teräasetekniikoita harjoiteltiin aktiivisesti kunkin katujengin harjoituksissa, joista oli vastuussa aina joku jengin vanhempi jäsen. Kuvattu capoeira kuului Rio de Janeirossa liikkuvien jengien valtataisteluihin ja ryhmän voimakkaamman identiteetin kasvattamiseen.

Väkivaltaisuudesta kertovat myös Rio de Janeiron sotilaskomission kirjeet sotaministeriölle vuodelta 1821. Eräässä kirjeessä kerrotaan capoeiristojen tappaneen kuusi ihmistä ja puukottaneen useita.

Karnevaalien aikana käydyissä taisteluissa rikollisjengien kerrottiin ottelevan "oikeasta tyylistä taistella".

Virkavalta vastasi tällaiseen toimintaan kovin ottein. Capoeiraa harjoittelemasta ja käyttämästä tavatut pidätettiin ja heitä kidutettiin. Tämän ajan Rio de Janeiron poliisipäällikön tapoihin kuului leikata kiinnijääneen capoeiristan hauis poikki. Lopuksi kuulusteltava heitettiin vankityrmään. Usein käytettiin myös julkista rangaistusta, esimerkiksi ruoskintaa.

Valtion viranomaiset päättivät aika ajoin käyttää capoeiraa hyödykseen. Hallituksen virkamiehet määräsivät capoeiristoja käytettävän ei-toivottuja saksalaisia ja irlantilaisia lähetyssaarnaajia vastaan 1820-luvun lopulla. Brasilian kruunu hyödynsi capoeiristojen taitoja Paraguayta vastaa käydyssä sodassa vuosina 1865–1870. Sotatoimissa kunnostautumisesta palkinnoksi orjille luvattiin vapaus – tätä lupausta ei kuitenkaan yleisesti täytetty.

Kun Brasiliaan vuonna 1889 sai ensimmäisen rikoslakinsa, capoeiristat saivat erikoismaininnan. Capoeira kriminalisoitiin lain voimalla ja se päätettiin kitkeä lopullisesti pois myös kaupungeista. Código Penal da República dos Estados Unidos do Brasil kyseiseltä vuodelta toteaa, että capoeira, samoin kuin kaikki afrikkalaisen kulttuurin ilmentymät, taide, uskonnot, musiikki ja tanssit ovat kiellettyjä. Lain aiheuttaman vainon vuoksi capoeira taantui useissa osissa Brasiliaa, mutta Bahian osavaltiossa capoeira eli vahvana.

Merkillepantavaa on se, että capoeiraa harjoitettiin 1800-luvulla monissa suurkaupungeissa, kuten Rio de Janeirossa ja Recifessä, lajin väkivaltaisimmassa muodossa. Vuosisadan vaihteessa capoeira kuului kaikkein pahamaineisimpien rikollisten perustaitoihin. Capoeirataidot olivat myös yksilöiden vahvan itsetietoisuuden osasia. Samalla capoeira loi tiiviitä ja vaikeasti kontrolloitavia ryhmiä ja vaarallisia taistelijoita. Capoeiraryhmiä tai katujengejä kutsuttiin yleisnimellä maltas. Uudessa kaupunkimiljöössä capoeirataitoja käytettiin itsepuolustuksen lisäksi henkilökohtaisen kunnian ja omaisuuden hankkimiseen sekä uuden identiteetin rakennusaineena.

Orjuus lakkautettiin Brasiliassa virallisesti vasta vuonna 1888. Miksi tämä muutos tapahtui vasta yli sata vuotta valistusfilosofien ihmisarvoa puolustavista lausunnoista ja muiden maiden esimerkeistä huolimatta?

Taloudelliset edut osoittautuivat tärkeimmäksi alkuperäiskansoihin suhtautumista ohjaaviksi tekijäksi. Alistettujen kansojen ihmisarvo oli hyvin marginaalisen ryhmän esille tuoma asia. Orjatyövoima tarjosi selkeitä taloudellisia etuja sekä valtioille että valtaapitäville piireille. Usein taloudellisesti kannattavimmat orjakauppaan kytkeytyneet yritykset olivat juuri päätäntävaltaa hallitsevien eliittien eräs merkittävimmistä tulonlähteistä. Toinen merkittävä orjien vapauttamista hidastava tekijä oli arvostetut tieteen saavutukset, jotka vahvistivat vanhoja ennakkoluuloja rotujen eriarvoisuudesta. Espanjalaiset siirtomaaherrat olivat aloittaneet Latinalaisen Amerikan rotujen luokittelun ja jakaneet rodut satoihin eri luokkiin jo 1600-luvulla.

Englannissa ja Ranskassa "keinutuoliantropologit" jatkoivat vuosisataista perinnettä 1800-luvulla. Samalla he muuttivat luokittelun tieteelliseksi ja saivat tuloksilleen virallisen yliopistollisen leiman. Antropologiaksi ja tärkeäksi kehittyneen fyysisen rotuluokituksen keskeisenä kriteerinä alettiin 1800-luvun alussa käyttää ihonvärin ohella kallonmuotoa ja -kokoa, joiden katsottiin ilmaisevan ihmisen henkisiä ja moraalisia ominaisuuksia.

Vuoden 1888 orjien vapauttamisesta seurasi satojen tuhansien köyhien massamuutto kaupunkeihin. Tämä johti laajoihin sosiaalisiin ongelmiin. Työttömyydestä ja materiaalisesta puutteesta tuli jokaisen Brasilian suurkaupungin arkipäivää. São Paulon ja Minas Geraisin osavaltiot saivat tuottamastaan kahvista ja maataloustuotteista hyvin voimakkaan taloudellisen etulyöntiaseman 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Teollistuminen lähti São Paulossa ja Minas Geraisissa nopeasti käyntiin ja osavaltiot vaurastuivat nopeasti. Samaan aikaan Brasiliassa käynnistyi valtava maansisäinen muuttoprosessi, kun suuret joukot vapautettuja ja työtä vailla olleita entisiä pääasiassa sokeriruokoplantaaseilla työskennelleitä orjia lähtivät etsimään palkkatyötä ja parempaa elintasoa. Tämä muuttoliike suuntautui Brasilian pohjois- ja koillisosista juuri São Paulon, Minas Geraisin ja Rio de Janeiron osavaltiohin. Esimerkiksi São Paulon asukkaiden lukumäärä kymmenkertaistui vuosien 1890 ja 1930 välillä. Brasilian tämänhetkiset slummiutumisesta johtuvat ongelmat ovat peräisin juuri tältä ajalta, sillä työtä oli tarjolla kuitenkin vain vähän ja pohjoisesta muuttaneet ihmiset päätyivät asumaan kartoittamattomalle alueelle itse rakennettuihin hökkelikyliin, slummeihin tai brasilialaisittan faveloihin.

Pohjois- ja Etelä-Brasilian eron ylläpitäminen ja syventyminen liittyvät ajoittaisiin poliittisiin ristiriitoihin lukuisilla sektoreilla, jotka johtuivat käynnissäolleesta hallintorakenteiden hallitsevien tahojen taistelusta. Tätä poliittista valtataistelua kutsutaan Café com leite(suom. maitokahvi)-politiikaksi ajanjakson hallitsevien São Paulon ja Minas Geraisin tuottamien kahvin ja maataloustuotteiden mukaan. Muiden osavaltioiden taloudellisesti taantuessa raakakumin ja sokeriruo'on kysynnän vähenemisen vuoksi São Paulo ja Minas Gerais saivat taloudellisen etumatkan myötä myös suurta poliittista päätösvaltaa. Niinsanotun "vanhan tasavallan" aikana vuosina 1889-1930 Brasiliaa tällä aikakaudella hallineesta viidestätoista presidentistä kuusi valittiin São Paulon osavaltiosta, neljä Minas Geraisin osavaltiosta, kolme presidenttiä nostettiin virkaan armeijakunnasta, yksi nousi virkaan varapresidentin paikalta ja ainoastaan yksi presidentti valittiin Paraíban osavaltiosta. São Paulon ja Minas Geraisin osavaltioiden poliittinen ja taloudellinen yliote hallinnosta tällä aikakaudella oli kiistämätöntä. Niinpä poliittisissa päätöksissä suosittiin koillisia osavaltioita muiden osavaltioiden jäädessä vähemmälle huomiolle. Lopulta sãopaulolaiset ja minasgeraisilaiset konservatiivipuolueet jäivät ylivaltaan muihin puolueisiin nähden. Näin maan kaakkoisosien konservatiiviset puolueet hallitsivat Brasilian poliittista kenttää 1930-luvulla.

Presidentti Juscelino Kubitschekin kaudella vuosina 1956-1961 kertyneen velkataakan purkamisyrityksistä syntynyt tyytymättömyys erityisesti armeijan ja poliittisen oikeiston riveissä johti sotilasvallankaappaukseen vuonna 1964. Seuranneella sotilasdiktatuurin ajanjaksolla joka puolella brasilialaista yhteiskuntaa tehdyt merkittävät muutokset eivät olleet ajanmukaisia.

Yhteiskuntajärjestelmän uudistus Brasiliassa ei siis päässyt alkuun sotilasdiktatuurin takia vuosina 1964-1984. Jo 1960-luvun lopussa sotilasdiktatuurin vastustus oli kuitenkin erittäin voimakasta ja vasemmistosissien suorittamat aseelliset kannanotot, joihin kuului esimerkiksi sotilasdiktatuuria tukevien maiden suurlähettiläiden kidnappauksia, aiheuttivat lisää keskustelua sotilashallinton epäkohdista ja näin nopeuttivat diktatuurin kaatumista. Sotilasdiktatuurin aikana jatkuneen velkataakan kerääntymisen vuoksi yhteiskuntajärjestelmää pyrittiin elvyttämään Yhdysvaltain kanssa vuosina 1964-1968 tehdyillä MEC-USAID-sopimuksilla. Sopimukset sisälsivät erilaisia Yhdysvaltain AID-viraston määrittelemiä toimenpiteitä brasilialaisen koulutus- ja yhteiskuntajärjestelmän muuttamiseksi Yhdysvaltojen etuja vastaaviksi. Nämä toimenpiteet kohdistuivat kuitenkin hyvin suurelta osin brasilialaiseen yläluokkaan ja ylempään keskiluokkaan, joten toimenpiteet lisäsivät eriarvoisuutta erityisesti koulutusjärjestelmässä, eivätkä helpottaneet koulutusjärjestelmän ongelmia varattomamman väestönosan osalta.

Sotilasvallan lopulta päättyessä vuonna 1984 Brasilia oli ajautunut velkakriisiin. Velkataakka oli niinsanotun kolmannen maailman suurin ja maksamiseen varatut varat olivat täysin riittämättömät, sillä Brasilian veropohja oli heikko. Rikas, mutta pieni yläluokka maksoi vain vähän veroja ja köyhällä ja suurella väestönosalla ei ollut rahaa verojen maksamiseen. Lukuisat Brasilian luoteis-ja keskiosien uudiasukasohjelmat olivat epäonnistuneet ja suuret viljelysalueet olivat edelleen suurmaanomistajien hallussa maareformien epäonnistuessa oligarkkien vastustuksen takia. Brasilian teollistuminen oli onnistunut, mutta maaseudun ongelmat, samoin kuin suurkaupunkien slummiutuminen olivat edelleen perua Café com leite-politiikasta 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta. Suurten orjina työskennelleiden ihmisjoukkojen jäätyä maaseudulla vaille työtä ja yhteiskunnallista asemaa orjuuden lakkauttamisen ja Brasilian teollistumisen myötä köyhien muuttoliike suuntautui kohti teollistumisen keskuksia, São Paulon, Minas Geraisin ja Rio de Janeiron osavaltioiden suurkaupunkeja. Köyhälistön asema oli työttömyyden vallitessa asettua asumaan faveloihin ja yrittää löytää jonkinlainen toimeentulo.

Capoeiran kriminalisoinnin vaikeina vuosina monia suuria capoeiristoja jäi historiaan. Monet tarinat ovat tehneet muun muassa bahialaisen Besouro Cordão-de-Ouron kuuluisaksi. On kerrottu, että Besouro oli haavoittumaton ylivertaisten capoeirataitojen ja corpo fechadon(vartalo, joka on erityisten taikakeinojen ja rituaalien avulla tehty lähes täydellisen haavoittumattomaksi erilaisia aseita vastaan) vuoksi. Erään tarinan mukaan Besouro tapettiin väijytyksen avulla. Besouro harhautettiin kuljettamaan viesti, joka sisälsi suosituksen hänen hakemaansa työpaikkaan. Legendan mukaan hänet surmattiin maagisissa rituaaleissa valmistetun puutikarin avulla, jolla kyettiin läpäisemään Besouron corpo fechado.

Bahiassa capoeiran erään osa-alueen koodisto muokkautui uudestaan, kun muista capoeiratyyleistä erottui regional-tyylisuunta 1930-luvulla. Capoeira regional-koulukunta henkilöityi hyvin vahvasti mestre

Bimbaan(Manoel dos Reis Machado), joka lisäsi oppimaansa capoeiraan muista kamppailulajeista vaikutteina tulleita kamppailu- ja taistelutekniikoita, opetusmetodeita, uusia pelimuotoja ja keskiluokkaisuutta. Esimerkiksi jogo de cintura-pelin akrobaattiset elementit toivat lajiin lisää näyttävyyttä. Bimban capoeira regional, kuten sitä nykyään kutsutaan, sai aluksi nimityksen "bahialainen taistelulaji"(port. luta regional baiana). Myöhemmin nimi capoeira regional vakiintui käytäntöön. Bimba esittelemiin uutuuksiin kuului opetusmetodien osalta esimerkiksi valmiiksi suunniteltuja pariharjoituksia; musiikissa Bimba ansioksi luetaan esimerkiksi íuna-rytmin kehittäminen. Bimban suurin saavutus lienee silti ollut capoeiran tietynlainen keskiluokkaistaminen erilaisten seremonioiden, avoimien kurssien ja kamppailullisen käyttäytymiskoodiston kautta.

Mestre Bimba avasi ensimmäisen capoeirakoulunsa, academiansa, Salvadorissa vuonna 1932, tarkoituksenaan ilmeisesti tuoda capoeiralle sen ansaitsema asema Brasilian kulttuuri-ja kamppailupiireissä. Lajin avoin opettaminen oli vihdoin mahdollista, koska Brasilian silloinen presidentti Getulio Vargas halusi edistää capoeiraa osana maan nationalistista politiikkaa. Bimban järjestettyä capoeiranäytöksen Vargasille capoeira laillistettiin ja capoeira sai virallisen aseman vuonna 1937. Toisaalta määrättiin, että capoeiraa tulisi harjoittaa valvotuissa academioissa, jotka sijaitsivat poliisin valvomalla alueella. Bimban academialla tehdyn työn tuloksena capoeira levisi lopulta yhä laajemmille kansankerroksille. Lähes kaikki tämän hetken suurimmat capoeiraseurat ovat saaneen merkittävän osan vaikutteistaan joko Bimbalta tai hänen oppilailtaan.

Mestre Pastinhan elämäntyö hänen nimeämänsä capoeira de angola-tyylisuunnan kohdalla on myös ollut hyvin merkittävää capoeiran nykytilaa ajatellen. Mestre Pastinha(Vicente Ferreira Pastinha) avasi capoeira de angola-koulun vuonna 1941. Siellä Pastinhan ideologian mukaista capoeiraa alettiin opettamaan ensimmäistä kertaa systemaattisesti; Pastinhan tavoitteena on lienee ollut, samoin kuin Bimballa, säilyttää capoeiran kulttuurillinen rikkaus, sekä samalla hankkia capoeiralle tietynlainen urheilullinen status. Pastinhan perintöä kunnioittavat nykyään monet capoeira de angola-tyylisuuntaa harjoittelevat capoeiraryhmät keltamustissa uniformuissaan.

Mestre Pastinha tuli tunnetuksi capoeiran filosofina monien aforismiensa vuoksi. Mestre Pastinha sokeutui elämän loppuaikana ja kuoli 92 vuoden ikäisenä vuonna 1981 köyhänä ja hylättynä pienessä huoneessaan Brasilian viranomaiset suljettua Largo do Pelourinholla sijaitsevan koulun luvaten avustaa uuden koulun perustamisessa. Pastinha ei kuitenkaan koskaan saanut tätä luvattua koulua. Capoeira de angola jäi kuitenkin elämään.

Capoeiran eurooppalaistumiseen on vaikuttanut toistaiseksi voimakkain mestre Nestor Capoeira. Nestor on kotoisin Rio de Janeirosta ja on ollut 1960-luvulla Senzala-ryhmän ensimmäinen oppilas, joka sai mestren punaisen vyön. Nestor lähti reppumatkailemaan Eurooppaan hippiaatteen innoittamana 1970-luvulla ja päätyi puolivahingossa opettamaan capoeiraa London School of Contemporary Danceen ollen näin ensimmäinen capoeiraopettaja Euroopassa. Myöhemmin laajemmin Euroopassa capoeiranopettajan, akrobaatin, tanssijan ja muusikon töitä tehden Nestor avasi ovia muille hänen jälkeensä tulleille capoeiristoille. Palattuaan Brasiliaan Nestor keskittyi kirjoittamiseen ja capoeiran tutkimiseen ja toimi muunmuassa filmitähtenä kuuluisassa Cordão de Ouro-elokuvassa.

Nestor Capoeiran pieni ryhmä kokoontuu nykyään Rio de Janeirossa Gávean kaupunginosassa planetaarion edessä. Nestor on viime vuosien aikana paneutunut capoeiran historian, opetusmenetelmien ja käyttäytymiskoodiston tarkempaan analyysiin ja on aktiivisesti pyrkinyt korjaamaan erheellisiä käsityksiä aihetta koskien..

Nestor tunnetaan Euroopassa kuitenkin ehkä parhaiten hänen capoeiraa käsittelevistä kirjoistaan, jotka ovat tähän mennessä yksityiskohtaisimmat ja tarkimmat capoeirasta kirjoitetut yleisteokset. Nestorin kirjoittamista neljästä kirjasta ensimmäinen, O Pequeno Manual do Jogador, on suomennettu vuonna 2005 nimellä Pieni capoeirakirja.

1900-luvun loppupuolella capoeira on muuttunut melkoisesti. 1960- ja 1970-luvuilla riolaisen Senzala-ryhmän edelleen kehittäessä opetusmetodeita capoeiraan tuotiin muitakin uutuuksia; vyöjärjestelmät, uniformut ja tarkat suoritustavat tiettyjen tekniikoiden suorittamiseen. Senzala-ryhmän opetusmetodin ja tietynlaisen standardisoinnin suosio on kuitenkin ollut viime vuosisadan loppupuolella hämmästyttävän laajaa; tätä nykyä käytännössä lähes kaikki maailman capoeiraryhmät tyylistä riippumatta siis noudattavat Senzala-ryhmän 1960-luvulla käyttöönottamaa opetusmetodia, joka puolestaan on perua itämaisista kamppailulajeista.

Ehkä isoimpana muutoksena nähtiin kuitenkin isompien ryhmien synty ja capoeiran leviäminen kaikkiin maailman suurkaupunkeihin. Esimerkiksi johtorakenteeltaan poikkeuksellinen, mestrekoalition hallinnoima Senzala-ryhmä, Senzalasta lähteneen mestre Camisan ABADÀ-ryhmä, ABADÀ:sta lähteneiden mestre Paulinho Sabián, mestre Bonecon ja mestre Paulãon Capoeira Brasil-ryhmä, mestre Mão Brancan Meia Lua Inteira-ryhmä ja mestre Suassunan Cordão de Ouro-ryhmä ovat kasvaneet valtaviksi, kymmeniätuhansia oppilaita sisältäviksi megaryhmiksi, joilla on toimipisteitä useammalla kuin kahdella mantereella. Lisäksi näistä ryhmistä erkaantuneita pienempiä ryhmiä on vastaavasti vieläkin enemmän. Capoeirakouluja- ja tyylejä saattaa nykyään löytyä useampia jopa Skandinaviasta ja siitä vähän pienemmästäkin kaupungista.

Aikoinaan lainsuojatonta lajia opetetaan nykyään tanssikouluissa, kamppailulajikeskuksissa ja academioissa ympäri maailmaa ja tyylisuuntia on monia. Capoeiran monipuolisuus saattaakin avata ovia tanssi-, teatteri- ja kamppailulajimaailmaan. Samaan aikaan capoeira on eräässä mielessä yhdenmukaistunut megaryhmien muodostumisen myötä; persoonallisia capoeiristoja näkee yhä harvemmin ja harvemmin. Tai ehkäpä asia onkin toisin. Ehkä sinä olet yksi näistä persoonallisuuksista?

Capoeira ei standardioitumisesta huolimatta ole ollut viime vuosikymmeninäkään aivan harmitonta touhua. Capoeiraa löytyy monissa muodoissa ja turistin ulottumattomissa olevat Rio de Janeiron slummien rodat ovat nykyäänkin jotain aivan muuta kuin capoeirarodat kotoisen Suomen kesäisissä puistoissa. Mestre Russo kertoo kirjassaan seuraavan tarinan:

"Meillä oli joitain vaikeita hetkiä, kuten esimerkiksi eräänä kesäsunnuntaina vuonna 1976. Auttaakseni säilyttämään pelin katkeamattomuuden ja kunnioituksen rodaa kohtaan, jouduin kamppailemaan erään haastajan kanssa, joka käytti aseenaan stilettiä, jonka terä oli 15 cm pitkä - arvioin terän pituuden silmämääräisesti. Itse käytin paitaani, jonka tuolla hetkellä olin käärinyt vasemman käteni ympärille käyttääkseni sitä puolustautumisessa. Minun täytyi pitää pääni kylmänä ja keskittyä tarkasti liikkumiseeni, sillä peli tuona hetkenä saattaisi maksaa minulle elämäni. Hymyilin näyttääkseni, etten välittänyt vaaran läsnäolosta. "Tulet häpeämään tätä", huusin haastajalleni, joka ilmeni vaaralliseksi vastustajaksi taitavan stiletinkäsittelynsä takia. Suorastaan elokuvallisen hienoin elkein hän vaihteli asetta kädestä toiseen. Tuona hetkenä jotkut hänen stilettinsä iskuista olivat jo olleet vaarallisen lähellä minua mutta siihen asti olin onnistunut väistämään ne. Kamppailu jatkui ja siitä lähtien outoja asioita alkoi tapahtua; silmiini osui katulampun välähdys ja hajoaminen, jotka sumensivat näkökykyäni hetkisen ajaksi. Heti tämän jälkeen ensimmäinen stiletinviilto osui minua oikeaan käteen ja liikkumiseni vaikeutui, sillä isku oli ilmeisesti osunut hermoon. Suojaava vaate vasemmassa kädessä pysyi kuitenkin paikoillaan. Ajattelin tuolloin päätöksen tekemisen hetken olevan käsillä.

Taktiikkani oli ollut ärsyttää haastaja viileydelläni. Päätin kuitenkin tarjota hänelle jotain muuta. Laskin suojaustani ja paljastin täten kasvoni, tarjoten hänelle mahdollisuuden iskeä tuolle korkeudelle ja juuri näin tapahtui. Samalla hetkellä suoritin nopean väistön, syöksyin haastajani suojauksen ali ja tein boca-de-calçan(maahanvienti, ote housunlahkeista). Vietyäni hänen tasapainonsa ja kaadettuani hänet maahan jäin istumaan hajareisin hänen päällensä, pitäen hänen kummatkin hänen kätensä liikkumattomina - stiletti oli yhä hänen kädessään.

Intuitiivisesti pyrin riisumaan hänet aseista ja tein muutaman rajun cabeçadan (pääpuskun) hänen naamaansa. Silloin ihmiset alkoivat viimein lähestyä meitä, sillä olimme paikallamme. Ihmisten irrottaessa meitä toisistamme hänen kätensä pääsi irti ja stiletin pisto osui muutaman sentin vasemman puolen rintalastani alapuolelle. Vaikka menetin paljon verta, yritin jatkaa kamppailua, kunnes vastustajani pakeni juosten, luultavasti huolissaan mahdollisen poliisipartion saapumisesta. "En halua nähdä tappiotani", sanoin capoeiristoille rodassa ja pyysin heitä rauhoittumaan; osa heistä oli vielä nuorempia kuin minä. Sovimme että näkisimme myöhemmin 7 de Setembro-kadun kulmassa, sitten lähdin kohti sairaalaa..."

Almeida, Bira: Capoeira, A Brazilian Art Form - History, Philosophy and Practice, 1986.

Capoeira, Nestor: Galo Já Cantou, 1999.

O Pequeno Manual do Jogador, 1996.

Os Fundamentos da Malíçia, 1992.

haastattelu, 2002

Crosby, Alfred W.: Ecological Imperialism - A Biological Expansion of the West, 1986.

Lewis, Jonathan: Orjakaupan synkkä menneisyys, TV-dokumentti, TV1, 2002.

Oliveira, Manuel: haastattelu, 2002

de Oliveira Romanelli, Otaíza: História da Educaçao no Brasil, 2003

Rabelo, Jonas: Capoeiragem – Expressões da Roda Livre, 2005.

Röhrig Assuncão, Matthias: Capoeira - The History of an Afro-Brazilian Martial Art, 2005.

Valtonen, Pekka: Orjakauppa teki ihmisistä kauppatavaraa, Tiede 2000 4/99.

Valtonen, Pekka: Latinalaisen Amerikan Historia, 2001.

Veikkola, Timo: Memories of Liberation - A Study on the colonial memory of Afro-Brazilian capoeira, 2000.

Syntynyt: 1968 / Brasília, Brazil

Säästäjänkatu 14 A
33840 Tampere

Puh. + 358 50 3446714
Sähköposti: Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

Puhutut kielet:
Native Portuguese, fluent English, suomi.

Associasão de Capoeira Grupo Senzala, Brasília D.F (BRAZIL). 1976 – 1980
Associasão de Capoeira Grupo Senzala, Rio de Janeiro (BRAZIL). 1980 – 1993

Santa Teresa, a ghetto community in Rio de Janeiro (BRAZIL). 1992
Academia Juliano Kobichek, Brasília D.F (BRAZIL). 1993 – 1995
Academia Corpo Artes, Brasília D.F (BRAZIL). 1993 – 1995
Academia Kiohan, Brasília D.F (BRAZIL). 1993 – 1995
Academia Impact, The Venture Center, London (ENGLAND). 1995 – 1997
Jubilee Sport Center, London (ENGLAND). 1995 -1997
Theather Academy, University of Finland, Helsinki (FINLAND). Marc - May 2000

Coronele Sabien, Paris (FRANCE). Oct. 1995
Dartington Arts College, Devon (ENGLAND). Nov. 1996
Brasilianschar Kamofz, Berlin (GERMANY). Dec. 1996
Dansstudio Cascade, Amsterdam (HOLLAND). Dec. 1996
Sport College of Hoikaa, Hoikaa (FINLAND). Sept. 1999
Conservatory of Kuopio City, Kuopio (FINLAND). Oct. 1999
Dance Academy Helsingin Tanssivintti, Helsinki (FINLAND). Nov. 1999
Summer meeting in Hamburg (GERMANY).  July 1999- 2004
International Easter Meeting of Capoeira. Amsterdam (HOLLAND).  Abr. 1999- 2004
Centro Cultural de Capoeira Senzala, Kopenhagen (DENMARK). May 1999
Berimbazul. Varsova (POLAND). Dec. 2004
Capoeira Amazonas (LONDON) Jun 2008 
Berimbau de Ouro, mestre Marreta, (AMSTERDAM) 2008-2009

Portobello Festival (FRANCE). 1996
North Kensington City Challenge Open Day (ENGLAND). 1996
World Dance event, London (ENGLAND). 1996
Perform with Briza do Brasil Dance Company, Hamburg (GERMANY). Dec 96 - Jan 97
London School of Economics (ENGLAND). 1997
Member of Acorda Pouvo dance Company, London (ENGLAND). 1997
Regular exhibitions at Cafe Brasil, Bar Salsa and Bar Madrid, London (ENGLAND). 1998.

Batizado de capoeira with 250 participants. (Tampere, FINLAND) Nov. 1999
Escola International de Capoeira Senzala: 300 students in three cities. (Tampere, Jyväskylä, Helsinki: FINLAND) 1999-2000
Grupo de Capoeira Força Natural: 400 students in six cities ( Helsinki, Tampere, Lahti, Jyväskylä, Lappeenranta, Oulu: FINLAND) June 2000

Denmark, Copenhagen. 50 finnish students. May. 1999; Sept. 2001
Germany, Hamburg Summer Meeting. 18 students. Jul. 1999
Portugal, Oporto, Quimares and Braga. 20 students. Jul. 2000
Brazil, Rio de Janeiro, Brasília and Salvador. One month tournee with 50 students. Jan. 2001
Holland, Amsterdam: International Easter Meeting of Capoeira. 50 students. Abr. 2003
Sweden, Stockholm: New Year´s Encontro de Capoeira by Mestre João Grande. 20 students. Dec. 2003
Sweden, Stockholm: Capoeiraworkshop of mestre Cobra Mansa, 10 students. Jan. 2004
France, Bourdeaux: Rencontro de capoira Angola. 15 students. Abr. 2004.

Academía Bananeira, Helsinki (FINLAND). sept. 2002-2012
Academia Pomba de Ouro, Lahti (FINLAND) 2003-